Tänä pääsiäisenä olen ollut kahdesti kirkossa. Ensin kiirastorstaina oman koulumme pääsiäiskirkossa, jossa pääsin saarnaamaan. Saarna syntyi kahden nuoren miehen kanssa käydystä keskustelusta, jossa pohdimme Jeesuksen Jumaluutta ja sitä, mikä saisi meidät vakuuttumaan ja uskomaan. Pojat olivat sitä mieltä, että uskoisivat, jos jotain, mitä on toivonut tapahtuisi, jotain, mikä on mahdotonta. Ja toinen oli sitä mieltä, että jos Jeesus tulisi tänne kirkkoon punaisella avoautolla ja tarjoilisi kaikille sisäfilettä. Se vakuuttaisi. Tosin keskustelu päätyi siihen, että kuitenkin etsisimme järkeenä käypiä selityksiä tai pyrkisimme osoittamaan jutun huijaukseksi.

Pieni ja epäilevä usko on monesti kaukana siitä ortodoksien pääsiäistervehdyksestä, jossa kirkkokansa vastaa "TOTISESTI NOUSI!"

Tänään MÄntsälän kirkossa Saarisen Teemu puhui siitä, kuinka meille ylösnousemus on tuttu ja turvallinen, se tapahtuu joka pääsiäinen, me voimme uskoa ja luottaa. Opetuslapset haudalla eivät kokeneet mitään tuttua ja turvallista, vaan jotain käsittämätöntä ja ainutkertaista. Ja Raamatun mukaan he lähinnä olivat ymmällään. Vaati aikaa, haudalla käymisen, Jeesuksen näkemisen, että he viimein vakuuttuivat.

Meissä kristityissä on varmasti tänä päivänäkin molempia, siis niitä, jotka voivat varmasti ja vakuuttuneina riemuita ylösnousemuksen toivosta uudestaan ja uudestaan, ja toisaalta niitä, jotka edelleen ovat hämillään, toivovat pienellä uskollaan, että ylösnousemuksen toivo on totta. Tai toisaalta niitä, jotka etsivät järjellistä selitystä.

Mikä voisi vakuuttaa sen pienen ja heikon uskon? Minä uskon, että myös ortodoksisen kirkkokansan keskellä on niitä uskossaan pieniä, mutta hekin yhtyvät tuohon pääsiäistervehdykseen. Ehkä yhteisö ympärillä kantaa ja auttaa toivomaan. Tuttu ja turvallinen, sitähän Jumalankin pitäisi olla. Perinteet, tutut ja turvalliset vuodesta toiseen, voivat hämmentää, mutta ehkä joskus vakuuttaa... Jumala saa meissä aikaan uskon.