Tänne taas pitkästä aikaa eksyin ja ajattelin päivittää tuosta strategiatyöstä. Lähdimme siis päivittämään strategiaa, emmekä kirjoittamaan uutta, mutta... UUsiksihan se meni. Tavoitteemme oli, että saisimme aikaan jotain, joka ei jäisi kirjahyllyyn pölyttymään. Jotain, jonka muistaisi, jonka henki ja päälinjat pysyisivät mielessä. Koti-teema nousi esiin ja siitä olemme nyt lähteneet eteenpäin ja se tuntuu... ...kotoisalta. Joulukuussa valtuuston pitäisi valmis strategia hyväksyä.

Mutta sen huomasin, että antoisinta tämänkin strategian valmistelussa on ollut keskustelu, joka on syntynyt työtä tehdessä. Ja tämä keskustelu saa aikaan sitoutumisen strategiaan. Joten, kun valmis strategia on hyväksytty, toivon, että voimme jatkaa keskustelua siitä, mitä tämä tarkoittaa käytännössä konkreettisina tekoina seurakunnan työssä.

Toivon todella, että mahdollisimman moni kokisi Mäntsälän seurakunnan aidosti kotiseurakunnakseen. Ja luulen, että siinä meillä seurakuntalaisilla on haastetta ottaen huomioon tuo muuttajien virta MÄntsälään.

Saija

Mäntsälän seurakunnassa ollaan jälleen käynnistämässä strategiatyötä. Uusi pitäisi olla käytössä vuonna 2013. Jotta päivitetty strategia ehtii valmiiksi niin, että myös talousarvio ja toimintasuunnitelma voidaan jo valmistella uuden strategian pohjalta, on työ aloitettava jo nyt.

No, ketä kiinnostaa? Prosessi lähtee seurakunnan työntekijöiden ja luottamuhenkilöiden kanssa jo tänän keväänä ja ensi syksynä työstetään asiaa yhdessä ja erikseen seurakunnan eri työmuotojen työryhmissä ja sitten yhteisessä seminaarissa. Pitkä ja toivottavasti oikeita asioita esille nostava keskusteluprosessi siis edessä.

Mutta ketä varten tätä tehdään? Meitä seurakuntalaisia varten.

Siksi kysynkin sinulta:

Mikä Mäntsälän seurakunnassa on hyvää?

Ja mikä mättää? Mitä sinä toivoisit seurakunnalta? Millaisella toiminnalla seurakunta tavoittaisi sinut omassa elämäntilanteessasi?

Mitkä sinä haluaisit nostaa seurakunnan toiminnan painopisteiksi seuraavaksi 4 vuodeksi?

Missä sinä haluat, että seurakunta näkyy?

Millaista tukea sinä haluaisit seurakunnasta?

Vastaa yhteen kysymykseen tai kaikkiin tai vastaa ihan mitä haluat, minä vien viestiä eteenpäin, kun prosessi etenee. Ja täällä voidaan käydä keskustelua myös.

Tänä pääsiäisenä olen ollut kahdesti kirkossa. Ensin kiirastorstaina oman koulumme pääsiäiskirkossa, jossa pääsin saarnaamaan. Saarna syntyi kahden nuoren miehen kanssa käydystä keskustelusta, jossa pohdimme Jeesuksen Jumaluutta ja sitä, mikä saisi meidät vakuuttumaan ja uskomaan. Pojat olivat sitä mieltä, että uskoisivat, jos jotain, mitä on toivonut tapahtuisi, jotain, mikä on mahdotonta. Ja toinen oli sitä mieltä, että jos Jeesus tulisi tänne kirkkoon punaisella avoautolla ja tarjoilisi kaikille sisäfilettä. Se vakuuttaisi. Tosin keskustelu päätyi siihen, että kuitenkin etsisimme järkeenä käypiä selityksiä tai pyrkisimme osoittamaan jutun huijaukseksi.

Pieni ja epäilevä usko on monesti kaukana siitä ortodoksien pääsiäistervehdyksestä, jossa kirkkokansa vastaa "TOTISESTI NOUSI!"

Tänään MÄntsälän kirkossa Saarisen Teemu puhui siitä, kuinka meille ylösnousemus on tuttu ja turvallinen, se tapahtuu joka pääsiäinen, me voimme uskoa ja luottaa. Opetuslapset haudalla eivät kokeneet mitään tuttua ja turvallista, vaan jotain käsittämätöntä ja ainutkertaista. Ja Raamatun mukaan he lähinnä olivat ymmällään. Vaati aikaa, haudalla käymisen, Jeesuksen näkemisen, että he viimein vakuuttuivat.

Meissä kristityissä on varmasti tänä päivänäkin molempia, siis niitä, jotka voivat varmasti ja vakuuttuneina riemuita ylösnousemuksen toivosta uudestaan ja uudestaan, ja toisaalta niitä, jotka edelleen ovat hämillään, toivovat pienellä uskollaan, että ylösnousemuksen toivo on totta. Tai toisaalta niitä, jotka etsivät järjellistä selitystä.

Mikä voisi vakuuttaa sen pienen ja heikon uskon? Minä uskon, että myös ortodoksisen kirkkokansan keskellä on niitä uskossaan pieniä, mutta hekin yhtyvät tuohon pääsiäistervehdykseen. Ehkä yhteisö ympärillä kantaa ja auttaa toivomaan. Tuttu ja turvallinen, sitähän Jumalankin pitäisi olla. Perinteet, tutut ja turvalliset vuodesta toiseen, voivat hämmentää, mutta ehkä joskus vakuuttaa... Jumala saa meissä aikaan uskon.

Pienen tauon jälkeen ajattelin kirjoitella omista ajatuksistani paastoon liittyen. Facebookissa ystäväni kilvan ilmoittavat aloittavansa fb-paaston ja toiset jättävät hiilarit paastonajaksi jne. Ja itse asiassa näin minäkin päätin, että sokerit saavat nyt jäädä yksin, jotta vatsani voisi paremmin. Fb-paastoa en kuitenkaan aloittanut, koska ajattelen, että fb:n kautta pidän ja koen yhteyttä (omasta mielestäni ihan oikeasti) moneen sellaiseen ihmiseen, jonka kanssa en näe kovinkaan usein, tuskin koskaan.

MUTTA. Tein myös toisenlaisen paastopäätöksen, joka vähän liittyy Facebookiin ja tietokoneella käymiseen. Meillä pojilla (siis lapsillamme 11-, 10-, ja 6-v) on viikossa joka toinen päivä pelipäivä ja joka toinen pelitön päivä. Minä päätin, että tämän paaston ajan pidän pelitöntä (lue en istu koneella fb:ssä, sähköpostilla tms.) aikaa silloin, kun lapset ovat hereillä ja kotona. Jos vaadin heitä pois koneilta ja ruutujen äärestä ja ärisen heille, että nyt pitää tehdä jotain muuta, mennä ulos tai leikkiä tai soittaa tai leipoa tai piirtää tai... Niin millä sitten perustelen sen, että tämän kaiken komentamisen teen koneen äärestä. Olen siis päättänyt, että jos käytän konetta, käytän sitä poikien hereilläoloaikana ihan välttämättömään (mikä on aika vähän) ja sitten kun pojat on nukkumassa, voin olla koneella sen hetken, että nyt vaikka ehdin tämän blogin kirjoittaa.

No mitä tänään tapahtui: kaksi pojista halusi leipoa, molemmat eri asiaa. No eikun leipomaan. Iltapalalla meillä siis tarjoiltiin tänään Oton tekemiä mokkapaloja ja Aaron tekemää banaaniyllätystä. Ja siinä meni äidin sokeriton paasto, mutta totesin, että paasto on toista ihmistä varten, eikä ihminen paastoa varten. Joo, edelleen jatkan sokerittomalla silloin, kun se ei häiritse mukavan ajan viettämistä omien lasten kanssa. Olisihan se ollut vähän outoa, jos äiti olisi istunut iltapalapöydässä kuopuksen sytyttämien kymmen Kivi-tuikun loisteessa miehen tuomia tulppaaneja ihastellen ja todennut, että joo, ei äiti nyt maista teidän leipomuksia. No maistoin, ja banaaniyllätys oli muuten älyttömän hyvää.

Yksi paastopäätökseni liittyy ystäviin. Olen itse tosi huono kutsumaan ihmisiä kylään. Tämän paaston aikana olen päättänyt, että kutsun kaikki meille kylään. Siis paaston loppuun mennessä pitää saada sovittua kyläilystä kaikkien niiden kanssa, joista niin monesti ajattelen, että olisipa kiva nähdä. Että varo vaan, voit saada kutsun, jos et ehdi itse kutsua itseäsi.

Mihin kohtaan kirkkosalia sinä menet istumaan, kun menet jumalanpalvelukseen? Istutko takapenkkiin ja hiivit uloskin vähin äänin? Istutko aina samalle paikalle ja tiedät, kuka tulee viereesi istumaan ja tiedät myös, jos joku on jättänyt tulematta vakipaikalleen.

Itsekin tänään menin kirkkoon ja jäin sinne puolivälin takapuolelle istumaan. Ennen jumalanpalveluksen alkua kuitenkin näin seurakuntamme nuorimman luottamushenkilön istuvan sinne heti saarnatuolin alle, siis tosi eteen. Pitkään siinä arvoin, että kehtaako sitä nyt mennä tuonne eteen istumaan. Että ajattelevat vielä, että tekee numeroa omasta kirkossa käymisestään ja haluaa, että kaikki näkee. No menin kuitenkin.

Olen katsellut jumalanpalvelusta myös toiselta suuntaa, sieltä alttarilta liturgina ja saarnatuolista. Silloin minusta aina tuntui, että ihmiset ovat kauhean kaukana. Tuntui, että ei löydä sitä yhteyttä, jonka haluaisi kokea seurakunnan kanssa. Pappina olisin toivonut, että ihmiset olisivat tulleet rohkeasti eteen istumaan. No rippikoululaisethan sinne on käsketty. Mukava oli tänäänkin nähdä, että ainakin kaksi merkkejä keräämään tulleista myös lauloi virsiä mukana, vaikka eivät edes olleet niitä tutuimpia.

No, olen sitä mieltä, että ihminen saa tulla kirkkoon ja istua juuri sinne minne haluaa. Ymmärrän niitä, jotka eivät halua kätellä pappia lähtiessään ja niitä, jotka joka kerta harmittelevat, jos ei ole kirkkokahveja, jossa tapaa ihmisiä. Ja tunnistan myös sen, että hiljaa itsekseen yhdessä laulettuun virteen ja rukoukseen yhtyminen on välillä ihan riittävästi sosiaalisuutta kirkkoreissulle.

Mutta siitä ajatuksesta haluan päästä, että ajattelen toisen ajattelevan minun etu- tai takapenkkiläisyydestä jotain, koska todennäköisesti se joku ei niin ajattele. Ja jos muutkin papit kokevat olevansa Mäntsälän kirkon alttarilla kaukana vähän eristyksissä seurakunnasta, niin voin hyvin jatkossakin istua sinne lähemmäs ensimmäistä riviä.